Silloin, kun minä synnyin, minä myös kuolin. Saman päivänä minä synnyin, kuolin ja heräsin eloon. Ennusteeni ei ollut turhan hyvä, vesipää tai henkisesti vajaa. Sain aivoverenvuodon ja sen lisäksi verta valui selkäytimeeni, joten minusta piti tulla kaikkea muuta, kuin mitä tuli. Kuristuin synnytyksessä napanuoraani, koska tulin perä edellä, napanuora kiertyneenä kaulaani ja minut vedettiin pihdeillä ulos. Äitini ensimmäiset sanat isälleni olivat (syntymäni jälkeen) "Et sitten naura, se näyttää vähän possulta." Minun nenäni oli kuin sian kärsä, väänyneenä ylöspäin. Niin minä siis synnyin, meidän perheeseen. Ensimmäisenä lapsena.

Sanotaan, että lapsi muistaa vasta viidenneltä ikävuodelta asti. Minulle se ei pidä paikkansa. Muistan peiton, jota rakastin kovasti. Se oli keltainen, ruudullinen ja lohdutti. Muistan vielläkin, miltä tuntui "veivata" peittoa etusormen ja peukalon välissä. En osannut nukkua ilman sitä. Ensimmäinen muistoni on, kun hieron peittoa sormieni välissä (tutti tai peukalo suussa) ja kävelen "porras käytävässä". Se oli puinen avokäytävä Tapanilassa, toisessa kerroksessa. Peitto lohdutti ja rauhoitti. En tiedä miksi. Ehkä vanhempani nukkuivat, eivätkä heränneet, ehkä he tappelivat? Muistan kuitenkin kodin Tapanilassa sekä peittoni, sinaapinkeltaise, neliö ompeleella. Se oli kuuma, mutta rakas minulle. Tuossa asunnossa on myös ensimmäinen muisto veljestäni. Tosin luulen, että hän syntyi ensimmäisen muistoni jälkeen. Niin minun elämäni siis alkoi. Alkoholi oli ongelma vanhemmilleni jo syntyessäni. Mitä olen ymmärtänyt, niin äitini joi jo odottaessaan minua. Ja  hän yritti saada minut juomaan odottaessani omaa lastani. Äitini vakuutti, että ei "yksi" olut haittaa.Kun kieltäydyin, totesi hän "Ai niin, sullahan oli noi periaatteet." ja nauroi pilkallisesti päälle. Äidistäni oli kuitenkin suuri apu myöhemmin, kun sain ensimmäisen lapseni. Hänellä oli ihanan rehellinen sekä TODELLINEN näkemys siitä, mitä on saada lapsi ja elää lapsen kanssa.