En tiedä tarkkaan minkä ikäinen olin, kun muutimme suomesta pois. Mutta kertomusten mukaan olen ollut kahden tai kolmen kieppeillä. Veljeni epämuodostuman (kyllä, hän syntyi epämuodostuneena) johtuen, luulen, että muutimme hänen leikkauksensa jälkeen pois. Tosin en ole tästä ollenkaan varma ja voi olla, että hänet leikattiin ruotsissa. Muistan kuitenkin sen isokokoisen sairaalavuoteen, jossa veljeni makasi pitkään ja jossa kävimme häntä tervehtimässä. Hän ei itse tuntunut tietävän miksi siellä oli, sellainen kuva minulle jäi.

Minulla on paljon hyviä muistoja tuosta maasta. Muistan, miten äiti teki meille välillä suklaamoussakkaa töidensä jälkeen ja sen miten kivaa oli lähteä ulos ja tietää, että moussakka odotti kotona valmiinaa. Ne päivät olivat juhlaa. Muistan myös kauppareissun, kun ostimme jugurttia kotiin ja se tuntui minusta todella yleelliseltä. Kun tiesin, että voisin valita minkä maun tahansa. Juhannuksena isäni vei minut katsomaan kokkoa ja kertoi, miten koko maa juhli syntymäpäivääni. Muistan vielläkin oman ihmetykseni ja ylpeyteni siitä, että minun syntymäpäivääni juhlittiin. Isäni vakuutti, että he juhlivat juurikin sitä ja sytyttivät kokkoja (tulia) minun päiväni kunniaksi, sillä se oli hieno päivä.

Kävin ruotsalaista lastentarhaa (tosin minulla on muistikuva, että siellä puhuttiin suomeakin) ja pidin tarhasta paljon, mutta eniten pidin siitä, kun isä haki minut ja sain istua hänen olkapäillään. Minulla oli ystäviä pihalla (jotka puhuivat vain ruotsia ja minusta se oli omituista, että ymmärsin, mutta ajtattelin eri kielellä) joiden kanssa leikin. Äitini oli ystävystynyt naapurin naisen kanssa, jolla oli kaksi poikaa ja usein me menimme yhdessä ulos odottamaan, että moussakka valmistui. Emme syönneet kovinkaan usein yhdessä, mutta sekä naapurilla että meillä oli moussakka tekeytymässä jääkaapissa.

Muistan äitini leipomisen ja sen miten tykkäsin katsoa, kun hän hyräillen valmisti pullaa tai pipareita. Muistan veljeni (tämän kuolleen), kutsutaan häntä nyt vaikka Mikaeliksi, pinnasängyn, sekä sen, että se oli korkea. Tiesin, että pienet lapset nukkuivat siinä, mutta toisinaan toivoin, että Mikaelin sänky ei olisi ollut niin iso. Joulut ja suku oli Ruotsissa asuessamme parhaimpia. Rakastin mummiani yli kaiken ja muistan miten aina odotin innolla, kun hänen piti tulla. Jopa sen kerran, kun hän ei tullut. Äitini puki minut silloin keltaiseen villapukuun ja meidän piti mennä Tunnelbanalla mummia vastaan satamaan. Menimme ja kävelimme ja kun laiva tuli, emme löytäneet mummia sieltä. Olin todella pettynyt, sillä toivoin, että jokainen ihminen, joka laivasta tuli ulos, olisi ollut mummi ja odotin häntä kovin. En ymmärtänyt miksi mummi ei silloin tullut, enkä vielä tänä päivänäkään tiedä sitä, miksi hän ei laivassa ollut. Mutta sen minkä muistan, oli pettymykseni ja ihmetykseni. Ehkä jotain tapahtui, sillä olin mummini lellikki.

Muistan myös joulun, jolloin isäni oli joulupukkina. Hän "lähti etsimään" pukkia ja tuli vasta pukin vierailun jälkeen. Vasta myöhemmin ymmärsin, että isä oli ollut tuo Joulupukki. Me odotimme häntä porojen kanssa, mutta kun maassa ei ollut paljoa lunta, pelkäsin, että Pukki ei tule. Äiti lohdutti ja kertoi, että pukilla oli maasturi tai helikopteri, jolla hän saattoi tulla, kun lunta ei ollut tarpeeksi. Pukki kyllä tulisi, vaikka vain asfalttia näkyisi. Ja niin pukki sitten tuli, kysyen olimmeko kilttejä ja sikäyttäen Mikaelin, joka juoksi parkuen äidin syliin. Saimme silloin paljon lahjoja ja rakkain oli minulle joulupukki, joka soitti sävelmää. Se oli niin rakas, että loppujen lopuksi Äiti sekä Isä nostivat pukin eteisen kaapin päälle.

Nämä ovat siis rakkaimmat ja parhaimmat muistoni elostamme ruotsissa. Valitettavasti elämämme siellä ei ollut pelkkä juhlaa ja onnea.