Ilatlehti uutisoi Kristina Elstelän pojan kuolemasta. En ostanut lehteä, enkä lukenut artikkelia, edes netistä. Ei minun tarvitse, minä tiedän lukemattakin. Ensin tulee järkytys, sitten turtuminen ja pikkuhiljaa ymmärrys. Ja se kasvaa, hiljalleen, kasvaa ja käy kipeämmäksi. Mutta se myös laantuu..ainakin hetkellisesti.

Katsoin Tanssii Tähtien Kanssa, kun Elstelä oli mukana. Hän oli yksi suosikeistani. Katsoin myös jakson, jolloin hän sai kuulla poikansa kuolemasta. Muistan jopa uutisen junaonnettomuudesta, jossa hänen poikansa kuoli. Ei siksi, että Elstelä on kuuluisuuden henkilö (tottakai media siitä silloin paljon kirjoitti) vaan koska hänen poikansa oli miltein saman ikäinen kuin Sinä.

Elokuvia ja kirjoja kun lukee, niin oppii että suru tulee heti ja murskaa allensa. Oikeasti näin ei käy. Se tekee kyllä kipeää. Muistan miten itse itkin ja kirjoitin keskustelufoorumille, jossa kävin, viestin Kuolemastasi. Miten heräsin seuraavana aamuna silmät miltein umpeenturvonneina (niitä oli vaikea pitää auki) ja olin hukassa. Mutta minuun ei sattunut, ei niin paljoa. Silloin minä vasta yritin saada itseni jotenkin ymmärtämään. Menin eteenpäin ja silti tuntui, kuin olisin kulkenut usvassa, pehmeässä pumpulissa, jossa kaikki äänet vaimeni.

Sitten, kun aikaa menee tarpeeksi, tajuaa ettei toista oikeasti enään koskaan näe. Edes unissaan! Olen nähnyt Kuolemasi jälkeen n. neljä unta, joissa olet ollut. Ja yhden "päiväunen", josta heräsin säikähtäneenä, kun tajusin Sinun olevan siinä. Se on murskaavaa. Mitä enemmän aikaa menee ja mitä paremmin ymmärtää, ettei näe, sitä kipeämmäksi suru käy. Siihen tulee lohduton sointi, lopullinen. Se syö sisältä, kovertaa ontoksi. Eikä mistään saa kunnolla kiinni. Ei pysty sureman, mutta se kalvaa. Ei voi huutaa, mutta ääni kuuluu silti sisältä. Ei itkeä, ja silti kuivat posket polttavat. Ja muille sinun surusi on jo mennyt, se on vanha juttu. Ja sinä itse olet vasta alkanut ymmärtämään.

Yhä vielläkin toisinaan minuun iskee suru. Olen kävelyt monesti töihin kyyneliä niellen, mutta en voi kertoa kenellekkään. Olen istunut tupakalla katsellen taivasta ja toivoen, että kokisin jotain siitä yliluonnollisesta, joista jotkut kertovat. Mutta en voi puhua tästäkään. Olen kutsunut Sinua öisin uniini tai hallusinaatioksi eteeni. Mutta en voi puhua siitäkään. Ja olen hukkunut suruuni, koska en voi puhua enää kenellekkään! Se aika on mennyt jo. Nyt se on enään säälittävää, kun se tekee eniten kipeää. Olisi pitänyt puhua silloin, kun asia oli tuore, mutta en ollut silloin elänyt oikeastaan yhtään päivää ilman Sinua. Miten silloin voi kertoa sen, mitä tietää ja tuntee nyt?

Nyt kun olisin valmis kertomaan kuolemastasi ei oikeastaan kukaan kysy. Ja he, jotka tuntevat tämän saman kivun, heille en pysty puhumaan. Koska silloin se sattuu eniten, nähdä edessään sen mitä eniten pakenee.