En muistanutkaan, että minulla oli tämä kuva. Mutta onpahan vain. Talvinen kuva ja sateenkaarella. Satenkaaren päässähän on aarre? Toiveikaista.

Tapasin ystävääni ja vuodatin hänelle kaiken sonnan omasta päästäni, itsestäni ja nykyisestä elämästä. En ole tehnyt sitä yhtä rehellisesti naamatusten hyvin pitkään aikaan. Ja se helpotti. Helpotti sanoa ääneen, että ei tiedäkkään, osaakkaan. Että on hukassa, että tässäkö se nyt on..tämä elämä.

On jotenkin niin julmaa ja julmetun huvittavaa, että kun on päässyt elämässä niihin päämääriin, joihin on pyrkinyt, tuntuukin, että pohja putoaa alta. Olen lukenut tästä ja ihmetellyt, että miten ihminen jolla on kaikki kunnossa, voi sotkea elämänsä perinpohjin, kun on jo päässyt niin pitkälle? Mikä järki siinä on? En ole ymmärtänyt sitä ollenkaan.

Miksi huonosta lapsuudesta ponnistanut ihminen jaksaa 30-vuotta ja sitten romahtaa? Ja miksi tälläinen ihminen romahtaa, kun kaikki on kunnossa ja tavoitteet saavutettu? Mikä sen tekee?

Minulla oli pienenä selkeät päämärät mihin pyrin elämässä ja ne liittyivät perheeseen. Minun hartain toive ei ollut päästä malliksi, missiksi, laulajaksi tms. Iltaisin minä haaveilin perheestä. Mietin millaisen miehen ottaisin, millaisessa kodissa asuisin ja montako lasta (sekä minkä näköistä) minulla olisi. Millaista meidän elämä olisi. Lapsuudesta nuoreksi aikuiseksi asti minä haalin eri virstanpylväitä, jotka piti saavuttaa. Suurin osa liittyi materiaan. Televisio tms. Mitkä osoittavat minulle, että olen pärjännyt ja selvinnyt.

Yli vuosi sitten, minä saavutin kaikki itselleni asettamani tavoitteet. Ihan joka ikisen (paitsi ettei mieheni ole kalju eikä kaljamahainen) ja ilmeisesti se sitten ona iheuttanut sen, että kun ei ole enään päämääriä mihin sokeasti suunnistaa ja aikaa ihmetellä omaa elämäänsä. Ei ole enää päämäärät suojaamassa ja estämässä pysähtymistä.

Olen kauhbuissani ja osittain pettynytkin. Tässäkö se nyt oli? Tässäkö kaikki? Mitä nyt? Mihin päin? Tämä on kuin se hääkrapula, josta joskus luin. Kun morsiamet ovat suunnitelleet häitään intensiivisesti muutaman vuoden, tulee häiden jälkeen masennus. elämä ei ole muuttunu sen ihmeellisemmäksi. Minulla on siis Elämänkrapula/päämäärä krapula. Elämä ei oel sen erikoisempaa. Minä olen minä ja maailma on edelleen maailma. Ja nyt se menneisyys sitten kävelee kintereillä ja asioita on pitänyt sotkea, koska ilmeisesti enää ei osaakkaan elää ilmaan katastroofia toisen jälkeen. Elämä ilman niitä on kammottavaa ja pelottavaa! Jos niitä ei kukaan muu tarjoa, niin niitäs itten näemmä pitää väenväkisin itse hakea.

Olisiko tältä kaikelta selvitty, jos minut olisi laitettu terapiaan lapsena, eikä kysytty omaa mielipidettäni? Olisiko ehkä aikuisten pitänyt tehdä se päätös minun puolestani, eikä jättä niin isoa päätöstä lapsen tehtäväksi. Lapsen, joka taatusti ei itse tienyt mikä hänelle oli parasta (olisinkohan saanut muuttaa takaisin kotiin, jos olisin kysyttäessä vastannut kyllä?).

Saavatkohan nykyisin lapset sitä terapiaa mitä he tarvitsevat, vai jätetäänkö aikapommi tikittämään, kunnes se räjähtää käsistä?

Olen huolissani, itsestäni. Ja peloissani. Tunnen ihmisen, joka pärjäsi hyvin yli 30-vuotta, elämä oli mallillaan. Ja nyt hän ona sunnoton alkoholisti. Elämä räjähtikin käsiin, silloin kun niin ei enää olisi pitänyt käydä. Saikohan hänkin kraulan saavuttamistaan tavoitteistaan, elämästä?