Luulen, että olen nyt tarpeeksi vahva, käydäkseni läpi lapsuuttani myös hieman syvemmin tässä blogissa. Ehkä olen kasvanut tarpeeksi. Ja tosiasiassa oma lapsuus on mietityttänyt minua paljon viimeaikoina.

En koe, että olisin ollut mtenkään onnettomassa osassa. Mutta en osaa jotenkaan suhtautua huostaanottoon täysin normaalisti. en tosin tiedä, voiko siihen koskaan normaalisti suhtautuakkaan. Mutta tunnen itseni ihan avaruusolioksi muihin verrattuna. Minusta on outoa, että olen kasvanut hälisevän lapsilauman keskellä, joista suurin osa, ei ollut minulle mitään sukua. Yhtä kummalliselta minusta tuntuu ajatella, että ystäväni ja tuttavani ovat eläneet taas lapsuutensa minulle täysin vieraassa ympäristössä - perheen parissa.

Televisiossa ja mediassa lastenkoti on jotain niin erilaista, mitä se todellisuudessa on.

Kun katsoin Tummien perhosten koti - elokuvaa, en osannut ollenkaan samaistua henkilöhahmoihin. En tarinaan. Se toki oli kaunis, omalla tavallaan, mutta perheympäristö ja "lastenkoti" (perhekoti) täysin vieras minulle. Jopa ahdistavan vieras. En löytänyt mitään yhtymäkohtaa omaan elämääni, ellei päähenkilön isää otettu lukuun. Hänessä näin oman isäni pilvilinnat ja epätodelliset toiveet, jotka hajosivat alkoholismiin.

Mutta en myöskään osaa suhtautua Rasavillin lastenkoti elämään. Se tuntuu niin erikoiselta, erilaiselta. Vaikka tuskin mikään on muuttunut? Se on varmaan ihan samanlaista, kuins illoin, kun Veli eli perhekodissa (jota parempaa en kenellekkään edes osaisi toivoa!).

Omallatavllaan lastenkotielämä eristää. Se asettaa sinut ihan toisenlaiseen asemaan muihin nähden. Muista tulee vieraita ja samalla omasta elämästäsi tulee, hieman vieras.

Ainakin minusta, minun menneisyyteni on jotain sellaista jota en pysty käsittelemään täysin. Kun kerron lastenkotielämästä, en tiedä itäisikö minun puhua kodista (siltä se tuntui) vai mistä? Lastenkoti tuntuu kylmältä ja kuulostaa vieraalta. tuntuu myös hassulta, että elin aikuistenparissa, joista kukaan ei ollut 24:ää tuntia kanssani, vaan he vuorottelivat. Olin heille työtä, elanto. Ja siltikin, jokainen heistä todellakin osoitti minulle rakkauttaa (ehkä yhtä ohjaajaa lukuunottamatta),mutta en siltikään voi olla varma...gtekivätkö he työtänsä, vai olinko oikeasti tärkeä.

Kun lähdin lastenkodista perheeseen, muistan miten soitin hädän tullen lastenkotiin ja tuntui oudolta, kun he eivät osanneet auttaa ja ymmärsin, että ei minun olisi sinne pitänyt soittaa. Mutta kun en tienyt kenelle muullekkaan. Hehän minut pelastivat vanhemmiltani, elivät kanssani. omalle sossulleni en voinut soittaa, kun häntä näin n. 2 krt/vuosi. Ei hän tuntunut perheeltä silloin, ei samointavoin kuin lastenkoti jossa olin elänyt.

Silloin ehkä ensimmäistä kertaa ymmärsin, että oikeastaan olin tässä maailmassa yksin. Minusta kyllä pidettiin huolta, mutta turvaa tarjottiin vain määräajoiksi.